Petteri oli kutsunut äitinsä päivälliselle. Päivällisen aikana äiti ei voinut olla huomaamatta poikansa kämppäkaverin, Simon, komeutta, eikä sitä kuinka hienosti Simo käytti veistä ja haarukkaa. Päivällisen aikana äiti pani myös merkille poikien silmäilyt toistensa suuntaan. Petteri huomasi äitinsä katseen ja toppuutteli: Ei tämä sitä ole, miltä näyttää. Me olemme vain kämppäkavereita.
Viikko Petterin äidin käytyä Simo kysyi Petteriltä: Oletko nähnyt paistinpannua? Se on ollut kateissa äitisi käynnistä lähtien.
- Et kai kuvittele äitini vieneen sitä?
- En kuvittele mitään, mutta en ole nähnyt sitä äitisi käynnin jälkeen.
- Hyvä on, lähetän äidille viestin jä kysyn asiasta.
Petteri lähettikin äidilleen viestin: Rakas äiti, paistinpannuni on kadonnut. En väitä sinun sitä vieneen. Enkä väitä, ettet olisi sitä vienyt. Mutta se kuitenkin katosi silloin kun sinä kävit päivällisellä.
Äidiltä tuli takaisin vastaus: Rakas poikani, en väitä, että sinun ja Simon välit olisivat sitä. Tai, että ne olisivat tätä. Mutta jos Simo olisi käyntini jälkeen nukkunut yhdenkin yön omassa sängyssään, niin hän olisi löytänyt paistinpannusi peittonsa alta.
