Sain tämän joskus aikoja sitten sähköpostiini, ja luultavasti se on monelle teillekin jo tullut.. Ajattelin kuitenkin pistää tämän tännekin esille. Tämähän on siis luonnollisesti otettava huumoripläjäyksenä, mutta toisaalta siinä on ihan asian tynkääkin kun sen vaan ymmärtää... Toiset sen ymmärtää, toiset eivät ja hyvä niin :-)
Enjoy.
---
80-luvulla elämä oli kovaa!
Kun olin nuori, vanhemmillani oli tapana ikävystyttää minut kuoliaaksi typerillä kommenteillaan siitä, miten vaikeaa elämä mukamas oli kun he olivat nuoria. Tiedättehän, kouluun piti kävellä aina 30 km ylämäkeen molempiin suuntiin joka ikinen aamu ympäri vuoden kestävissä lumimyrskyissä kantaen nuorempia sisaruksiaan selässään. Ja koulussa oli vain yksi luokkahuone ja kaikki saivat vain kymppejä, vaikka kaikki olivat myös töissä 16 tuntia päivässä nälkäpalkalla, ettei perheen tarvinnut nähdä nälkää. Ja muistan vannoneeni itselleni, että en ikinä pitkästyttäisi nuorempiani
tuollaisilla tarinoilla.
Mutta... nyt kun olen vanhempi, niin en voi kuin ihmetellä miten
helppoa nykynuorisolla on. Teillä on kaikki niin hemmetin hyvin! Minun nuoruuteeni verrattuna te elätte kuin kuninkaat! Ja vaikka vannoinkin, niin te nykynuoret ette todellakaan ymmärrä miten hyvin asiat ovat teillä!
Ajatelkaa nyt hetki; kun olin nuori niin ei meillä ollut mitään
internettiä. Jos halusimme tietää jotain, niin menimme kirjastoon ja
haimme sen tiedon itse. Eikä silloin ollut sähköpostia! Meidän piti kirjoittaa kirjeitä, paperille, kynällä. Ja sitten piti kävellä ulos, joskus jopa kadun toiseen päähän, että sai kirjeen laitettua postilaatikkoon ja siltikin sen perillemeno kesti viikon. Eikä meillä ollut MP3:sia tai Napstereita! Jos halusi varastaa musiikkia, piti kävellä levykauppaan ja varastaa se itse. Tai odottaa koko ilta radion vieressä, että sai nauhoitettua kappaleenradiosta ja silloinkin juontaja yleensä puhui biisin alun tai lopun päälleja pilasi koko kappaleen.
Ja tiedättekö mikä oli todella rankkaa? Po**oa ei saanut netistä! Ei, vaan piti lahjoa joku pultsari ostamaan Jallu kioskilta. Joko noin, tai sitten ru***ttiin Anttilan alusvaatekuvaston kanssa. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Eikä puhelimissa ollut mitään hienoa tekniikkaa, kuten koputus. Jos olit puhelimessa kun joku soitti, niin soittajan puhelin tuuttasi varattua. Eikä meillä ollut mitään soittajan numeron näyttöjäkään. Kun puhelin soi, ei ollut aavistustakaan kuka se oli. Se voi olla pomo, äiti, huumekauppias... sitä ei tiennyt. Oli vaan pakko ottaa riski ja vastata! Ja itse puhelin, niitähän oli jokaisella perheellä yksi. Keskellä aulaa, että kaikki varmasti kuulivat kaikki keskustelut. Ja puhelin oli seinässä kiinni eikä sitä voinut siirtääkään, koska se irtosi seinästä jos kävelit pari metriä.
Eikä meillä todellakaan ollut mitään Pleikkareita ja hienoja 3D-grafiikoita. Meillä oli Atari 2600! Ja maailmassa oli sormilla laskettava määrä pelejä, kuten Space Invaders ja Asteroids. Pelin hahmot olivat neliöitä. Sinä olit neliö. Avaruusolennot olivat neliöitä. Ammukset olivat neliöitä. Asteroidit olivat neliöitä, jotka ammuttaessa hajosivat pienemmiksi neliöiksi. Eikä silloin ollut mitään vaikeustasoja tai kenttiä, vaan sama kenttä ja vaikeustaso ikuisuuksiin asti. Eikä pelejä voinut pelata läpi, peli vain jatkui aina vaikeampana ja nopeampana
kunnes kuolit. Ihan kuin elämä!
Eikä leffateattereissa ollut kaltevaa lattiaa, vaan kaikki penkit olivat
samalla korkeudella! Jos edessäsi istui pitkä hujoppi, niin se siitä,
eipä tarvinnut katsoa sitä leffaa. Ja toki meillä oli telkkari, mutta
silloin oli kaksi kanavaa ja nekin mustavalkoisia. Eikä ohjelmia silloin nähnyt mistään tekstiteeveestä, vaan ne piti katsoa lehdestä. Eikä silloin ollut mitään Cartoon Networkkia! Piirrettyjä tuli vain lauantaiaamuna.
Ymmärrättekö te??
Piti odottaa koko he***tin viikko nähdäkseen piirrettyvä, senkin pilalle hemmotellut kakarat! Tällä kaikella tarkoitan, että teillä nykynuorilla on asiat niin s**kelin hyvin! Te olette täysin pilalle hemmoiteltuja, ette varmasti kestäisi elämää 80-luvulla!
