Rumista autoista tuli mieleeni oma taannoinen sininen Lancia Beta 1,8. Itse pidin sitä tyylikkäänä, mutta huomasin, että olin vähemmistössä.
Kovasti tämä näköinen sininen hirmu, tuskin kuitenkaan sama, varma en kyllä voi olla:
http://www.nettiauto.com/lancia/beta/3064012Moottoripyörillä tehdyn eurooppa-kollikiertueen jälkeen oli aika selvää, että jotta saisi edes jonkinlaista sosiaalisuutta matkaan, pitää se tehdä autolla.
Autossa voi puhua pehmeitä, autossa voi katsoa karttaa, neuvotella seuraavista tauoista, kohteista, tai vaan näyttää sormella muillekin lehmää. Ja mikä tärkeintä: autossa voi polttaa tupakkaa. Auto oli myöskin laivassa halvempi kuin kaksi moottoripyörää, ja se pitää sateen sattuessa vettä. Autossa voi myös suurin osa matkalaisista nukkua matkan joutuessa. Siinä niitä hyviä puolia.
Matka-autoksi valikoitui komeaniminen auto: Lancia Beta Berlina, joka oli 1,8 litraisella 110hv moottorillaan, kannen yläpuolisinen nokka-akseleineen, tuplaWeberillään, erillisijousitus-McPhersoneillaan ja levyjarruillaan aika in ja pop. Jopa vielä 80-luvun alussa. Saatika -75, jolloin sen kevytmetallivanteet ja matalaprofiilirenkaat, automaatisesti korkeutta säätävät etuvalot, korkeussäädettävä ratti tai kaasun lepuutustoiminto olivat aika harvinaisia. Kuin myös värjätyt lasit, takana istujien oma kattovalo, ja omat tuuletus- ja lämmityssuuttimet.
Auto kulki hieman tymäkämmin ja vauhdikkaammin kuin aijempi kärryni, 1200-kuutioinen -63 kupla, ja pysähtyi hämmästyttävällä teholla. Talviliukkaalla se kulki hyvin, paljon paremmin kuin kupla, koska moottori oli ohjaavien pyörien päällä. Pärjäsin lumella kesäkumeillakin, vaikka niissä olikin aika tavalla leveyttä. Varsinkin verrattuna kuplan luistimin.
Betan valot olivat melko onnettomat nelivaloista huolimatta, polttimot olivat myös kalliita, verrattuna yleiseen H4:een. Autossa oli yksityiskohtien laadussa pientä sanomista. Ratin korkeussäätö oli onneton, ratti oli liian alhaalla -ja säätöalue oli siitä alaspäin. Tuuletussuuttimien säätö oli väljä ja kaikki suuttimet osoittivat siis nöyrästi alaspäin, kaasun lepuutustoiminto ei pitänyt, eikä ajovalojen korkeussäätö toiminut. Takaikkunoiden kammet pyörivät myös tyhjää. Talvella hänestä jäätyi kiinni käsijarru, toinen takaovi kieltäytyi lukittumasta ja huohottimen jäätyessä tulivat myös moottoriöljyt ulos. Nämä tietty kaikki samana pakkaspäivänä. Lisäksi välillä kännistäessä kuului vain naks, jolloin piti ruuvarilla käydä tinttaamassa bendix-laitetta, jolloin se tokeni. Kuskin penkki myös irtosi lattiasta, mutta hitsauksella se taas tuli ehommaksi. Kerran laturin pään hihnapyörä halkesi ja se kiri aika vauhtia autosta karkuun. Hitsaamalla sekin kuntoon tuli. Kun löytyi tien sivusta. Jos auto olisi ollut minulla yli kaksi vuotta, olisi näitä ehkä ollut ihan mainittavaksi saakka…
Euroopanreissu
Googlen mukaan mitattuna 7887km pituinen ajomatka sujui melko värikkäästi, mutta toisaalta melko helposti.
Toinen takarengas puhkesi Ruotsissa, ja vararenkaana ollut nastarengas herätti jatkossa kummastusta semmoista ennen näkemättömissä ulkolaisissa. Liekö rengasta hieman rassannut aivan piukkaan ladattu takapoksi, jonka painopistettä jouduttiin säätämään jo ruotsinlaivalla, koskapa keula nousi Paimiossa vesiliirtoon takana olevan painopisteen takia. Sinänsä tavaratila oli hämmästyttävän tilava, vaikka kyseessä onkin luiskaperä. Joita Coupeiksi usein kutsutaan. Lancialla luiska on Berlina ja tolppaniska Coupe. Amsterdamissa Lancia oli hinattu sakkopaikalta jonnekin hevontuuttiin, josta sen ulossaaminen maksoi kiitettävästi.
Matkan joutuessa autoon ahdettu massa vaikutti uudella tavalla: usein rotvallin ylityksissa pakoputki otti kiinni maahan. Lanciassa oli keskellä autoa pakoputkessa liitos. Klemmari oli niin, että ruuvit sojottivat alas ja liitos niin päin, että aina kun klemmari otti kiinni, irtosi liitos. Tämän jälkeen moottorin ääni muuttui paljon vaikuttavammaksi, ja alkoi hyvän, auton alle könyämistä tukevan muodostelman etsintä. Normirotvallin korkeusero ei siihen riittänyt.
Etelä-Ranskassa tie kiersi vuorenkylkeä ja me ajelimme sitä rauhallisesti, ja moottori muristen saavuimme sisäänpäin olevaan kaarteeseen jossa oli leveää hiekka-aluetta. Vuoren seinämää oli koverrettu ja siellä oli holvimaisessa suuressa tilassa pitkä tuukipöytä jossa varmaan 60 henkeä juhlimassa. Liekö häät tai syntymäpäivät meneillään. Moottorimme ääni lie moninkertaistunut tuossa tilassa, mutta joka tapauksessa saimme raikuvat aplodit möykätessämme kävelyvauhtia siitä ohi. Löydettyämme tienvierustalta hyvän ojan, oli työkaluna liitoksen korjaamisessa paras mahdollinen mitä löytyi: kivi.
Välimeren ja lämpimän ilmanalan saavutettuamme olisi ilmastointi ollut poikaa, mutta kelläpä sellaista olisi tuohon aikaan ollut. Auto esitti myös lämmetessään mukavan performanssin:
Ensi yksi nykäys, sitten muutamien minuuttien jälkeen seuraava, sitten kaksi peräkkäin, ja sitten vähän ajan päästä kiihtyvästi ja siten sammui kokonaan. Tämän jälkeen piti odottaman parikymmentä minuuttia, jotta moottori käynnistyi ja taas mentiin puolisen tuntia kunnes sama alkoi alusta. Koskaan ei selvinnyt, mistä osasta selvästi lämpölaajenemisen aiheuttaman sähkön pätkintä johtui. Kaikkia piuhoja ja muitakin epäilyttäviä toosia heiluteltiin kyllä ahkerasti turhautumiseen saakka. Autohuollossakin asiaa käytiin selostamassa, mutta auto oli aina ehtinyt jäähtyä, joten demoefekti tappoi analyysin.
San Sebastianissa takasivulasi oli lyöty kivellä sisään ja autosta oli varastettu 30vuotta vanha kahden hengen teltta ja halvat naisten kengät. Tämän jälkeen ilmankierto toimi aika hyvin, eikä tupakoinnin yhteydessä usein unohtuva tuuletus kirveltänyt kuskin silmiä. Ranskan puolelle saavuttuamme löysimme autohajottamon josta lasi löytyi huokeasti. Suomesta Lancian laseja olisikin saanut etsiä. Ranskankielinen lasinasennusohje vaikutti ummikosta hyvältä, koskapa kädet heiluivat kertovasti. Tästä ei päästy kuin muutamia kymmeniä kilometrejä kun jarrut alkoivat edessä kuskin puolella kirskua. Kirskunta koveni joka jarrutuksella, kunnes se vaihtui kovaksi pamaukseksi: jarrunesteet tulivat pihalle ja sen jälkeen jatkettiin käsijarrun kanssa.
Autohuoltamo, jossa oli Lancian merkki, semmoinen löytyi seuraavana päivänä ja sinne neuvottelemaan hinnasta. Lupasivat auton liikenteeseen muistaakseni vähän yli tuhannella markalla. Äijät hiippasivat tontin nurkalle ja purkivat toisesta Lanciasta aika tavalla isosti osaa etupyörän taakse. Auto tuli kuntoon parissa tunnissa ja hintakin laski käsienheiluttelun lomassa noin puoleen. Seurueemme naisväen habitus tuntui vaikuttavan hintatasoon selvästi mieluisaan suuntaan. Lovi matkakassassa oli kuitenkin melkoinen. Cognac:in kaupungin tauko oli hyvää rentoutumista. Martellin litkutehtaan antimet kiinnostavan kiertokäynnin jälkeen olisivat maistuneet enemmänkin, mutta matkan piti jatkua
